Oi ihana elämä!

Olemme jokainen itsemme, elämämme ja olemisemme asiantuntijoita. Jokaisella meistä on mukanaan kaikki se viisaus, tieto, tuntemus ja muisti, mitä voimme käyttää itsekasvatukseen ja hyvinvointimme rakentamiseen. Käyttäydymmekö asiantuntijan tavoin? Tunnistammeko itsemme, tapamme ja asenteemme juuri tässä valossa? Uutisia lukiessa alkaa epäilys kalvaa, uutisointeja kuunnellessa tulee uskomaton olo " juuri hän, joka puhuu, käyttää valtaa kaikkiin meihin nähden ja hän puhuu puhuu puhuu, mutta ei sano yhtään mitään!"

Miten on sitten omassa elämässä, eri tilanteissa ja tunnelmissa? Kuinka usein annamme itsellemme kiitosta hyvin tehdystä työstä? Paljonko kannustamme lapsiamme, kun he yrittävät selviytyä, parhaansa mukaan, kouluissaan, työharjoitteluissaan, harrastuksissaan, vapaa.ajoissaan, seurustelusuhteissaan, koko elämässään? Kannustammeko me aikuiset toisiamme, kun olemme puheissa toistemme kanssa? Pidämmekö yllä teatteria, että toistelemme vuorosanoja, miten meidän tuleekin puhua, esiintyä, sanoa ja suorittaa? Samaa odotamme toisilta, kun itse kerran olemme ryhtyneet marionettiteatteriin ja heiluttelemme käsiämme ja jalkojamme siihen tahiin, kun kuuluu kunnon kansalaisen heilutella?!

Pohdinta siitä, mitä on hyvä elämä, ei tunnu liikuttavan ketään. Paljon siitä on ollut puhetta, mutta teot puuttuvat. Puolihuolimaton elämä johtaa väistämättä kaaokseen. Se on tarpeellinen kaaos, koska emme tunnu oppivan hyvässä ja toisinaan edes pahasta. Pahakaan ei herätä vaan kauhistuttaa. Lisää vettä myllyyn, päivittäiseen puheenaiheisiin lisää väriä. Ja samalla energiaa, joka vääristää maailmankuvamme pelon, pelottelun ja voimattomuuden alle.Tyhjästä ei voi nyhjästä ja kun takki on tyhjä, niin ei ole mahdollista muuttaa tai muuttua. Sama pikiöljyn katkuinen elämä jatkuu, yhtä nihkeänä ja vastenmielisenä, mutta niin turvallisen tuttuna. Vaivat ja voivottelut antavat niin hyvän syyn vetäytyä arvostelevan ja negatiivisen asenteen suojiin, että sitä ei edes huomaa, kuinka katkeran suloiset lausahdukset lipsahtelevat suusta. Ja siihen kun lisäämme vielä kallellaan olevan Marttyyrinruunun, niin asetelma, oma elämä on valmis! Voiko olla pahempaa, kuin vanha ja katkeroitunut ihminen?

Tapasin yli 90 rouvan joka sanoi;"Elämä on juuri sellainen, kun sinä itse teet sen. Katso aikaan saannoksiasi ja kysy itseltäsi, oletko tyytyväinen luomukseesi? Jos olet tyytyväinen, niin onnittelen sinua, mutta jos olet tyytymätön, niin mitä aiot asioillesi tehdä? Kyse on tekemisestä, ei odottamisesta, että se kuuluisi jollekkin muulle." Mietin, 90 vuotta elämää, edessä vielä joitakin vuosia, mutta suurin osa elämän ajasta on takana. Kun ihminen tekee parhaansa omassa elämässään, olipa kyse mistä tahansa elämän osa-alueesta, hän on selvillä vesillä kaiken suhteen, valmis vaikka kuolemaan. Mikä vapauttava asia! Kukaan muu ei tiedä, mikä on sinulle parhaaksi, kuin sinä itse. Miksi sitten tyytyä kipuun, kurjuuteen, kärsimykseen, pahaan mieleen, kun tarjolla on kaikki runsaus, mitä elämä voi olla? Kuka pakottaa meitä elämään puolinaista elämää, katkeroitumaan ja olemaan niin kyllästynyt, että sen haistaa jo kilometrin päästä? Kuka elää sinun elämääsi? Kuka kirjoittaa käsikirjoituksesi? Kuka?

Kuka on se joku muu? Mistä hänet voisi tavoittaa? Tiedän monta ihmistä, jotka huhuilevat koko ajan jonkun muun perään. Koskaan, ikinä häntä kohtaamatta. Mitä pitää tapahtua, että pääkopassa välähtää oivallus! Jotakin muuta ei ole, on vain minä itse. Sitten kun on vanha, sairas ja kyllästynyt? Sittenkö toteamme, olisi pitänyt, voi miksi en silloin tehnyt sitä ja sitä. Nyt on aivan liian myöhäistä. Enää en jaksa, pysty enkä kykene. Halle-lujaa ja aamen.

Tähän ei ole oikeasti muuta sanottavaa.