Tärkeintä?

Luin eilen erinäisejä blogeja tämän ajan merkittävyydestä jokaisen täällä olevan kannalta. Jäin pohtimaan mikä onkaan tärkeintä. Jokainen meistä on tarkkaan siinä elämässä missä kuuluukin olla. Energiatasojen ja ulottuvuuksien keskellä meistä jokainen pyrkii tiedostamaan ja ymmärtämäänkin mitä on tekeillä. Mitä laajemmista sfääreistä on kysymys, sitä hämmenntyneemmäksi voi tuntea itsensä. Kysymys on tietoisuudesta ja sen ulottuvuuksista. Lukiessani dimenssioista ja ulottuvuuksista, mietin mitä merkitystä siitä tiedosta on minulle tässä ja nyt? Ylentääkö tai laajentaako luetut tekstit minua henkilökohtaisessa elämässä kun olen juutuksissa moniin arjessani oleviin tapahtumiin ja asioihin? Auttaako se minua, että maapallo on siirtymässä uuteen ulottuvuuteen? Mikä on minun tehtäväni tässä prosessissa?

Lähestymistapa on tärkeä. Eikö ole niin, että me ihmiset teemme tämän muutoksen omasta itsestä ja omista valinnoista päin? Muutos ei tule ylhäältä ulkopuolelta vaan sisäisesti meistä. Katsoessani ja kuunnellessani uutisia, tulee tunne, että niin kaukana kuin itä on lännestä, niin kaukana on henkistyminen vastaan materialistinen maailma. Mikäli ja jos maapallo ihmisineen siirtyy uuteen ulottuvuuteen niin minkä kautta se voi tapahtua? Siirrytäänkö sinne koko sakki, vaan vain harvat valaistuneet joilla on niin paljon potentiaalia  ja tietoisuuta, että muutos heille mahdollistuu.

Arjen elämässä teemme valinnat siitä lähtökohdasta minkä tunnemme itselle todeksi ja uskottavaksi. Valinnat johtavat seurauksiin joita sitten elämme läpi omassa itsessä, ihmissuhteissa jne. Kysymys kuuluu, voinko valita tai kykenenkö valitsemaan tapojani niin, että se veisi minua todellisesti eteenpäin kohti uusia ulottuvuuksia? Vai pitäydynkö vallitseviin tapoihin, ajattelen ja suunnittelen kyllä, mutta kun tulee tekemisen aika, en pysty murtamaan vanhan turvallisen käytännön suomaa etua. Silloin pitäydyn vanhan toistossa ja mitään huikaisevaa ulottuvuuksien oivallusta ei voi syntyä. Minun astiani eli minä en voi ottaa vastaan uutta toiminta-ajattelu tapaa(energiaa), ennen kuin olen niin valmis tekemään. Voin suunnitella, voin lukea kirjoja, käydä kursseja, istua meditoimassa ja siltikään minusta ei ehkä löydy uskoa sitä sinapinsiemenkään vertaa, muuttaa tai ottaa uutta suuntaa.

Kasvu ja laajeneminen on aina henkinen prosessi. Henkisyys murtautuu esiin materiaan eli arkeen, siihen eämään mitä elän todellisesti tässä ja nyt. Niihin ihmissuhteisiin, asioiden hoitamisiin, mielleyhtymiin, haluamisiin. Kaikkeen siihen mitä elämäni on. Muutos ulottuvuuksiin täytyy tulla näkyville. Se ei voi olla joidenkin ihmisten tai sielujen etuoikeus, koska muutos ei synny muutoin kun massojen muuttuessa, kasvaessa henkisyyteensä. On niitä jotka menevät edellä ja tekevät, ja niitä jotka valittavat ja eivät tee. Miten sen joukon on laita? Mitä heille tapahtuu tässä valtavassa prosessissa? Putoavatko he kelkasta, koska eivät suostu edes pakonedessä tutkimaan syvempiä sfäärejä vaan laskevat euroja ja omistuksiaan?

Aika voipuneelta tuntuu ja vaikka kuinka ajattelen, että kyllä tämä tästä selkeytyy, niin mieleen hiipii epäilys. Onko tuho ja katastrofit se tie, jolla ihmiset heräävät? Eikö ole tosissaan muuta väylää? Joku kirjoitti jossakian, että ennen kuin maapallo siirtyy uuteen ulottuvuuteen ja ihmiset tietoisiksi olennoiksi, moni päättää jättää koko leikin sikseen. Tällä lähtemisellä kirjoittaja tarkoitti sitä, että ne jotka ovat sitoneet elämänsä materialistiseen maailmanvaltaan eivät tule kestämään sitä painetta, että onkin olemassa todellinen Jumala ja että ihmisellä on sielu. Sielun pyrkimys edetä, kasvaa ja tulla tietoiseksi on elämän tarkoitus. Henki murtautuu aineen läpi-siinä on se ulottuvuus ja sfäärit.

Niii-in, mille sitä tässä nyt aletaan? Jatketaan samaan mallin, päivitellään uutisia, ollaan huuli pyöreinä mitä tapahtuu missäkin maailman kolkassa, koetetaan pitää jonkunlainen järjestys omassa elämässä,  yritetään maksaa laskut ajallaan, yritetään uskoa että systeemi toimii, suunnitellaan mitä tehdään hiihtolomilla, jos semmonen on tulollaan, niistetään nenää, soitetaan kavereille ja taas päivitellään. Meditoidaan jos keritään ja ei millän tahdota ehtiä, kun pitäisi olla jo siellä ja siellä menossa, iltasella mennään maate ja yritetään rukoilla, josko Taivaan Isä varjelisi lapsia ja omaisia ja vähän itteäkin. Nukutaan toisinnan hyvin ja toisinaan ei ollenkaan. Podetaan ristirittaa, syyllisyyttä ja ihmetellään. Niin päivät seuraa toisiaan, huomaamatta sama arki toistaa itseään. Mikään ei muutu jos minä en muutu. Haluanko minä muuttua ja mihin suuntaan? Onko minulla voimavaroja aloittaa jotakin uutta, erilaista, henkisempää? Odotanko yhä sitä taivaallista merkkiä, joka ilmoittaa että nyt on H-hetki valaistua? Odotanko elämäni onnellistuttajaa siinä luulossa että se on tuloillaan ulkopuolelta, jonkun muun toimesta? Niin ja tässä kohtaa muistelen jonkun ennustaneen, että kaikki menee hyvin ilman sen suurempia ponnistuksia. Siinäpä se on minun uusi uljas elämäni vai onko?


Maailmanparantajan veri virtaa niin kiihkeän sakeana, että korviss soi-lienee verenpainetta? Joka tapauksessa tämä päivä on elämämme tärkein päivä. Juuri tänään tunnen eläväni enemmän kuin pitkiin aikoihin. Kiitos auringosta ja valosta, joka merkitsee kevään ja kesän tuloa. Olkoon tämä päivä juuri sellainen joka vahvistaa minussa minua, sinussa sinua.