Jumalan rakkaus meitä kohtaan on oikeudenmukaisuudessaan meille käsittämätöntä. Olemme lapsia ja toimimme kuten lapset. Haluamme asioita, tavaroita ja kokemuksia, joita emme oikeasti tarvitse, mutta hingumme kokemuksiimme tilanteita, joiden loppujen lopuksi on tarkoitus opettaa meitä. Se opimmeko, riippuu luonteemme laadusta ja kasvatuksestamme.
Jumalan rakkaus on elämä itse, koska Jumala on yhtä kuin elämä. Myönteinen suntautuminen on Jumalallista, koska vain myönteisyys vie meitä kohti oivallusta. Kieriskelemme kielteisyydessä itsekkyytemme ja omahyväisyytemme vuoksi. Kuvittelemme olemattomia ja saamme tahtomamme, mutta erilaisessa paketissa, kuin odotimme.
Kaikki toimii juuri niin kuin kaiken tuleekin toimia. Vapaus valita, tuo vastuun, ennemmin tai myöhemmin. Niin lapsi oppii. Tarpeeksi monta kertaa, kun lyö päänsä pöydän kulmaan, niin vaistomaisesti oppii sivuuttamaan hankaloittavan tai kipeää tekevän esteen.
Rakennamme mielikuvituksekkaassa mielessämme esteitä, kun meidän tulisi purkaa niitä.
Ajamme takaa ilmiöitä ja extreme kokemuksia, kun meillä on jo kaikki tavoittelemisen arvoinen.
Ulkoistamme, kun meidän tulisi sisäistää.
Suunnittelemme, unelmoimme, tavoittelemme, kun meidän tulisi ryhtyä tomimaan.
Nukumme onnemme ohi, kun meidän onnemme on jo läsnä.
Olemme jokainen jo perillä, vaikka odotamme pääsevämme perille sitten kun.
Aika aikaa kutakin tai mitäkin. Kaikessa on kysymys kasvamisesta. Tässäkin.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti