Kaikkien haasteiden, vaikeuksien, kriisien mutta myös onnen-ja ilon hetkien keskellä, on hyvä pitää mielessä se, että olemme luoneet itsellemme nämä tilanteet kasvaaksemme. Henkinen tasomme, joka tietää, mitä eniiten tarvitsemme, järjestää ja ohjaa kulkuamme parhaaksi katsomallaan tavalla. Vaikeudet ovat parhaita tilanteita, koska muuten emme hiljennä vauhtia tai pysähdy pohtimaan elämäämme. Mennä tohotamme kokemukseta toiseen, kiirehdimme onnemme ohi.Mikä on se juttu, mitä meidän pitäisi tehdä, jotta voisimme paremmin itsemme kanssa? Kun kerran olemme itse saattannet itsemme tähän, niin ei kai siinä voi olla toista tai jotakin muuta, joka voisi ratkaista ongelmani? Ja onko ongelma oikeastaan ongelma, jos sen tarkoitus on opettaa minulle jotakin itsestäni? Kyse on suhtautumisesta, asenteesta ja tavoista toimia. Ulkoistamme ongelmat muiden alkuunpanemiksi, koska on miellyttävämpää syyttä muita, olosuhteita ja yleistä maailmanpoliittista tilannetta. On paljon turvallisempaa ja miellyttävämpää jäävätä itsensä, koska kipeeähän se käy, kun tajuaa, ettei ole kyennytkään täydelliseen suoritukseen, kun on toivonut ja odottanut.
Omien odotuksen kanssa kannattaa olla hereillä. Mistä muualta pettymykset johtuvat, kuin siitä että olemme odottaneet liikoja. Miksi meidän yleensä pitää odottaa jotakin tapahtuvaksi? Miksi yleensä suuntaamme huomiomme aina sitten kun sinne?Entä kun elämän onni on tässä ja nyt? Miten saan mieleni rauhoittumaan ja ajatukseni seestymään, tämän hetken kokemiseen. Tämä hetki jatkuu aina, koska emme voi astua yhdenkään kokemuksen tai hetken yli, ohi tai sivu. Tämä hetki on osa ikuisuutta, jos kykenemme päästämään irti kontrolloinnista, pelosta ja hallitsemisen halusta.
Mikä meitä pelottaa? Elämä? Kuolema? Ja kaikki mitä tapahtuu syntymän ja kuoleman välissä? Entä ennen sitä ja sen jälkeen? Entä sitten, kun tietämättömyyden ja epäilyn verho katoaa ja tajuamme, että olemme käyttäneet aikamme, mahdollisuutemme ja koko elämämme turhanpäiväiseen pelkääämiseen? No- jos uskottelet, että on vain yksi elämä ja että ei ole olemassa henkeä, niin kuoleman tullessa se on töpseli pois seinästä ja virta pois. Toisaalta jos uskottelet, että on henki, joka kuolemassa jää köllöttelemään odotukseen uuden elämän aamunsarastusta, niin silloinkin tajunta on pois, koska henki nukkuu. Mitenkäs jälleensyntymisen uskovilla on tilanne? Kuolema singauttaa hengen henkimaailmaan ja elämä jatkuu, vaikkakin ilman fyysistä kehoa. On siinä uskomuksia kerrakseen ja kun niihin lisätään kaikki muut variaatiot, niin mistä ihmeestä kaikki on saanut alkunsa? Ja mikä on sitten todellista totta?
Entä jos kaiiki on totta? Kun kerran luomme oman maanpäällisen elämän, niin totta meillä on vaikutusta, myös siihen, mitä on kuoleman jälkeen tai ennen syntymää? Onko se niin, kun olemme syntyneet Jumalan luomisen seurauksena, eli meillä on henki, joka kasvaa ja kehittyy Jumalallisen oikeudenmukaisuuden turvin monissa eri elämissä, niin pitkään ja hartaasti, että tulee tietoiseksi Jumalallisesta olemuspuolestaan ja palaa vasta sitten lopullisesti henkimaailmaan. Heitämme reissuja eri kehoissa, kasvutarpeemme mukaan ja siihen kuuluu karmallisten asioiden setviminen, kunnes ymmärrämme mistä elämässä on kyse?
Minä väännän kättä itseni kanssa. Henkinen ja aineellinen puoli taistelevat, kuka sanoo sen kuuluisan viimeisen sanan? Ongelma jossakin vaiheessa on se, että aineelliseen puoleen liittyvät kaikki muutkin aineeseen uskovat ja henkisellä puolella ei ole kovin paljon tukijoita. On mukavaa kuulua joukkoon, kun taas oman tien kulkijoille tahtoo käydä huonosti. Se viivästyttää omaa henkistä evoluutiota, kun vallitsevassa elämässä, ei ole hengen heimolaisia. Tarvitsemme toinen toistamme, koska meidät on luotu niin. Kimpassa tässä matkustetaan kuitenkin niin, että jokaiselle on varattu ihan oma väylä. Olemme samalla matkalla ja kamppailemme itseämme vapaiksi menneisyyksien uskomusjärjestelmistä ja karmallisuuksista. Minä tiedän, mutta merkittävin kysymys kuuluu, mihin minä käytän aikani ja energiani tässä nimenomaisessa elämässä?
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti