Surusta

Suru on tummiin puettu ihminen, joka seisoo sivussa. Ei liiku mikään, mihinkään, koko elämä pysähtyi. Tässä hetkessä on elämän mysteeri läsnä. Raja, joka on, mutta sitä ei näe ennen kuin joku astuu rajan yli. Lakkaa olemasta, mutta on kuitenkin läsnä, kipuna rinnassa, kaipuuna ajatuksissa.

Ei niin voi olla, että ihmisen sielu lakkaa olemasta!
Ei niin voi olla, että ihminen menettäisi olemuksensa syvimmän muodon!
Kuolema ei ole sielulle vaan keholle, ruumiille, joka on maasta muodostettu. Mistä tiedät, tunnet ja ymmärrät,  olevasi enemmän henkeä, kuin maallista kehoa?

Suru on inhimillinen tunne ja se on ilon sisar. Surressamme uppudumme mennisyyksiemme menetyksiin, itkemme kuolleitamme ja kaipaamme lohdutusta. Etsimme merkkejä ja pelkäämme, jos saamme niitä. Pelkäämme elää ja kavahdamme kuolemaa. Kuitenkin näiden kahden välissä, on jokaisen meidän, mahdollisuus elää hyvä elämä.

Vastukset ja vaikeudet ovat mahdollisuuksiamme kasvaa ja edetä. Juuri niissä voimme ulottaa ymmärryksemme henkisten ulottuvuuksien todellisuuksiin. Yhteyden luominen tapahtuu henkistymisen kautta. Olemmehan henkiä kaikki.

Ne, jotka menevät edellämme  tietävät elämästä enemmän kuin me, jotka  nyt suremme.

Jonakin päivänä joskus, kaikki tämä selviää. Siihen asti eläkäämme, eläkäämme itseämme ulos maailmaan. Juuri nyt on meidän aikamme.
Juuri nyt.