Maanantaina

Pakkanen paukuttaa puihin, nurkkiin-nyt on talvi. Ikkunoissa enkelien siipiä ja kirkkaita timantteja. Kuinka kaunista? Puiden oksistoissa kiikkuvat keijut, niillä on talvi vaatteet yllä jotka kimaltavat hopeisina. Niitä ei palele. Kenkien alla narskuu pakkaslumi, nenää ja poskia nipistelee. Helmikuu alkaa huomenna-alle puolivuotta kesään, kevääseen enää kuukausi tai vähän päälle.
Vuosi 2012-muutoksen vuosi. Mikä muuttuu ja minkä pitäisi muuttua? Ihmisen ! Jokaisen meistä! Enemmän ihmisyyttä, enemmän hyväntekeväisyyttä, enemmän välittämistä ja huolenpitoa. Vähemmän itsekkyyttä, kilpailua, kuluttamista, tyhjän perässä juoksemista.

Ihmiset, olemme kaikki matkalla jostakin johonkin. Matkalla oleminen on elämän tarkoitus, ei se että odotamme pääsevämme jonnekkin. Sitten kun-elämä kuluttaa meidät ennen aikojaan, koska meillä ei ole mahdollisuutta hypätä yhdenkään nano sekunnin ohi. Läpi on mentävä, askel askeleelta tai vaikka ryömien. Takana on eletty elämä, mutta kannamme sitä mukanamme, koska koettujen kokemuksien jättämät tunnejäljet muovaavaat meistä sen mitä olemme. Tunteet ja tuntemukset värittävät elämän. Kysymys kuuluu, voinko minä vaikuttaa tunnejälkiini parantavasti, niin että alkaisin uskoa enemmän itseeni, niin että hyväksyisin sen, etten ole täydellinen, että vähitellen tuntisin riittävyyteni? Kykenisin antamaan anteeksi niin itselleni kuin niille, joiden jättämät jäljet vihlovat sisimmässäni, tekevät kipeää, saavat minut oireilemaan, voimaan huonosti. Paraneminen on aina henkinen prosessi. Niin kauan kun säälittelen itseäni, pidän marttyyrin kruunua, vihaan, olen katkera, mustasukkainen, kateellinen, pettynyt, poljen paikoillani turhautuneena, on turhaa luulla, että jokin muuttuisi elämässäni. Kieltäydyn muuttumasta ja odotan toisten muuttuvan ja tekevän elämästäni helpompaa.Minun hyvinvointini on jonkun muun varassa-paranemista ei tapahdu, ei etenemistä,ei kasvua tai kehitystä. Vasta kun suostun kohtaamaan itseni ja tunnistamaan, että olen itse omilla valinnoillani saattanut itseni tähän jamaan, voi toivonpilkahdus tulla. Vasta kun myönnyn elämälle ja sille, että vastaan itse hyvinvoinnistani, henkisestä kasvustani ja kaikista valinnoistani, voin alkaa hahmottamaan omaa itseäni, persoonaani ja sieluani. Sieluni on linkki henkisiin sfääreihin, ikuiseen ja kestävään. Niin kauan kun luulottelen muuta, elän henki kurkussa ja pelkään.

Rakkaudessa ei ole pelkoa. Mikä vapauttava tieto! Eikö siinä ole jo kylliksi syytä aloittaa oman itsen opiskelu? Eikö siinä jo ole näyttöä, että elämä on paljon syvempi, laajempi ja moniulotteisempi?

Tänään on kaikki mahdollista. Tiedätkö, jos nyt havahdut aloittamaan, niin aika on kypsä, sillä maailmankaikkeuden energiat ovat puolellasi. Kuvittele kaikki on avoinna taivasta myöten, siellä odotetaan sinun ensimmäistä askelta siihen suuntaan, joka vie sinut kotiin. Kotimatkalla me olemme kaikki, pienimmästä isoimpaan. Jokainen omalla tavalla, kiertoteitä tai suoraan riippuen siitä kuinka paljon tarvitsee vielä kokemuksia paljastuakseen henkiseksi olennoksi. Mitä vähemmän kannettavaa sen lyhyempi matka, mitä enemmän kuormaa, sen pidempi taival.

Rukoilen Jumalaa antamaan meille kaikille sen mitä mitä tarvitsemme kasvaaksemme vahvemmiksi mutta joustavammiksi, herkemmiksi mutta voimakkaammiksi. Niin että avautuisimme elämälle ilman pelkoa.