Surua ahdistusta pelkoa

Ihminen on menneisyytensä vanki. Vanki, joka toimii ulkoapäin ohjatusti, ohjeistetusti. Menneisyys käskyttää hakemaan kostoa. Kostamaan kokemaansa vääryyksiä, pettymyksiä, menetyksiä. Kostamaan, kun ei itse ole saanut osallisuutta. Kostamaan, kun ei muuta osaa eikä kykene, kun on antanut, antautunut ulkoisille käskyttäjille. Ne jotka käskyttävät eivät tahraa käsiään vereen. Ne eivät koskaan jää kiinni, koska heillä on jo kaikkea. Kaikkea sitä hyvää, mitä kostajiksi manipuloidut kaipaavat, kuvittelevat tarvitsevansa, mutta eivät ikinä tule saamaan, koska he kuolevat ennen palkan maksua.

Pitää katso paljon kauemmas. Pitää uskaltaa nähdä ne, jotka pelaavat tätä peliä. Heitä ei tavoita mistään, koska he ovat varautuneet, vaurastuneet ja vaurastuvat edelleen. On nähtävä mitkä tahot laittavat ihmiset tansimman pillinsä mukaan. Kenen intresseistä on lopulta kysymys, kun ihmisiä teurastetaan.

Iso kirja- Jumalan sana- sanoo älä tapa. Kyse ei ole siis uskomisesta vaan omistamisesta. Rahasta ja sen vallasta. Materiasta-perkeleen vehkeilystä Jumalaa vastaan. On tultava niin suuri pimeys, että pieni ihminen herää tajuamaan, minkä valtaan hän on uinahtanut? Kilpailu paikasta auringosta on kilpailua pimeyden syövereistä. Sinne ihminen on itsensä vyöttänyt viimeistä hiuskarvaa myöten. Sitä hän tavoittelee, kun uskottelee tarvitsevansa rahaa ja sen tuomaa valtaa, kunniaa ja mainetta. Samassa kaupassa hän menettää sielunsa, elämänsä ja toivonsa. Eikä sittenkään herää.

Raukkamaisia ovat pimeyden kätyrit. He lymyävät luutorneissaan, pelaavat ja nauttivat näkemästään, kuulemastaan kauhusta, jota järjestävät. Kuka tekee seuraavan iskun? Mihin se saadaan ujutettua? Montako ihmistä saadaan tapettua? Ja ketään ei rangaista-ei ketään niistä, jotka toimivat alkuunlaittajina.

Menneisyys huutaa kaikissa meissä. Miksi pahuus vain etenee? Missä on valo ja rakkaus? Sieltä suunnalta ei tulla näyttävästi esille. Ei räjäytellä pommeja eikä raiskata. Sillä suunnalla on edelleen kovin hiljaista. Milloin valon on aika tulla ja valaista? Yhä edelleenkö valonkantajat pitävät lamppujaan vakan alla. Ei uskalleta tulla esille. Mitä muut sanovat? Mitä mieltä toiset ovat?

Rakkaudessa ei ole pelkoa. Niin paljon, kun on pelkoa, niin kaukana olen rakkaudesta eli Jumalallisesta osasta itseäni. Niin paljon, kun on valon poissa olemista, niin paljon on pimeyttä. Itseä pitää tutkia. Minkä osan olen itsestäni pimittänyt? Minkä vallassa annan itseni olla, elää ja vaikuttaa?
Liityn kaikella tavalla systeemiin ja pidän yllä toivetta selviytymisestä. Elätän siinä siivussa pahuuden edunsaajia, koska heidän lonkeroissaan roikkuvat kaikki systeemissä osana olevat.

Ahdistaa-suru hiipii väistämättä sisään avonaisesta ovesta. Sydämen ovesta, joka on raollaan.

Silloin kun ei kykene, silloin on vain tyydyttävä olemaan hiljaa, tekemättä mitään. Aavistus seuraa surua, jotakin paljon pahempaa on tuloillaan. Jotakin niin pahaa, että se vavisuttaa jokaista meitä. Puistelee viimeisetkin umpiunen rippeet silmistämme, sydämestämme ja sielustamme. Olkoon Taivaalliinen Isä meille kaikille armollinen.