Luomuksesi

Elämän merkitystä me kaikki etsiskelemme. Miksi, miten ja syystä että. On elämä ja on ihminen, mitä ihminen tekee elämällään? Jos millään ei ole merkitystä, niin olisimmeko täällä? Jos kaikki olisi hetkellistä, yhden huikaisevan hetken kestävää tähdenlentoa ja sen jälkeen tyhjyyttä, loppumatonta loppumista, ilman mitään, suostuisitko jatkamaan tästä eteenpäin? Olisitko oikeasti olemassa vai olisiko vai olettamus, epäluulo, turhautuminen ja kuolema. Elämä olisi yhtä samaa pimeää kuolemaa. Hetkestä toiseen, ilman mitään syytä tarttua elämään. On elämä ja on ihminen, mitä elämä tekee ihmisellä?

Tätä taustaa vasteen ei yhtään mitään. Ei mitään sellaista, joka sytyttäisi kaipuun johonkin, parempaan, pyhään yhteyteen. Ei mitään, mikä muistuttaisi minua minusta, näinä hetkinä, kun ajatukseni aallot pyyhivät olemassaloni rantoja. Olenko olemassa omassa mielessäni? Elänkö, hengitänkö vai olenko olematta? Kuka muu sen tietää, kuin minä tai minussa oleva, jokin määrittelemätön ydin, jonka olemassaoloa vähätellään, tehdään tyhjiksi, niiden toimesta, jotka väittävät olevansa enemmän. Mistä he ovat tietonsa saaneet? Miten he voivat olla varmoja totuudestaan? Mikä saa heidät uskomaan, niin kuin he uskovat? Mikä minut saa uskomaan niin kuin minä uskon? Mikä on se perusta, mistä jokainen luo oman näkemyksensä elämästä ja sen ilmiöistä?

Ymmärtäminen liittyy inhimilliseen kasvuun ihmisenä. Uskomus ja usko liittyvät kokemuksellisuuteen, ulkopäin tulleisiin opetuksiin, pakotteisiin ja vaatimuksiin. Usko haastaa ymmärryksen ja ymmärrys tekee uskomukset tyhijksi, niissä tapauksissa, kun uskomuksilla ei ole totuuden kanssa tekemistä. Silti uskomukset vievät voiton, koska uskomiseen liittyy ulkoiset paineet, odotukset ja se mitä mieltä muut ovat. Ne jotka väittävät tietävänsä totuuden perustelevat tietoaan omilla uskomuksillaan. Mistä erotat mikä on totta? Mistä saat varmuuden, että suuntasi on oikea? Mikä voi murtaa epäluuloisuutesi ja vapauttaa sinut omasta luomuksestasi?

Meissä jokaisessa on jokin määrittelemätön ydin. Millä nimellä sitä kutsutaankin, se on olemassa. Siitä voimme olla yhtämieltä, että keho itsessään ei elävöitä kehon lihaksia, mieltä, ajatuksia, tunteita. Kudos ei ole itsessään elävä, vaan sillä täytyy olla jotakin sellaista, mikä saa sen toimimaan. Henki elävöittää kehon. Mistä se henki tulee ja mihin se menee kehon lakatessa toimimasta? Kaikki on kiinni aivoista? Mikä aivoissa on se tekijä, joka saa muut kudokset toimimaan niin kuin ne toimii? Eikö aivotkin lopulta muodostu soluista ja kudoksista? Jos henkeä ei ole, niin ei ole elävää kehoa. On ruumis, jossa ei ole elämää. Missä on se elämä?

Asioiden yksinkertaistaminen helpottaa ymmärrystä. Näissä asioissa ei voi edetä latvasta maahan vaan on noustava maasta kohti latvaa. Kivijalka elämälle syntyy tutkimuksen ja pohdinnan kautta. Elmämisen tarkoitus on tulla tietoiseksi kokemuksellisesti.

Tapaan ihmisiä, jotka ovat jumittaneet elämänsä siihen, että epäilevät kaikkea. Epäily ja skeptisyys tekvät elämästä uuvuttaa ja masentavaakin. Ilo ja energia kaikkoaa, koska kaikki aika kuluu saman ympyrän kiertämiseen, ilman toivoakaan siirtymisestä laajemille elämän kehille. Jokin niissä ihmisissä janoaa hengellistä kokemusta, mutta ihmisen persoona ei suostu avamaan sydäntään, koska pää ajatuksineen hallitsee. Olisiko siitä apua, että alkaisi aivan alusta. Nollata kaikki mitä on tähän mennessä oppinut. Ilman ehdollistunutta ajatusta ja epäuskoa alkaa rakentua uudestaan. Kääntää huomio ulkoisesta sisäiseen. Päästää irti ja katsoa mitä elämä tuo tullessaan. Vapautua kielteisestä ja sanoa kyllä elämälle itselleen.  Kyllä kyllä kyllä. Mielen syövereistä nousee ei ei ei. Ei elämälle, ei itselle, ei kaikella mitä on. Siinä on uusi alku-kyllä. Suostua kyllään, myönteiseen suhtautumistapaan ja senteeseen. Kyllä elämälle, kyllä itselle, kyllä kokemuksille.

Jos kerran ei ei tuota mitään hyvää, niin järkevää on muuttaa ei kylläksi. Ponnistella pintaan ja huutaa isolla äänellä KYLLÄ. Minä haluan oppia. Minä haluan elää. Minä elän ja opin. Vapautan itseni negaatioiden ahtaudesta positiiviseen ulottuvuuteen. Mitä siitä, että kukaan ei ymmärrä minua. Eikö tärkeintä ole tehdä tästä matkasta, mitä elämästäni on jäljellä, yhtä huikaisevaa kokemusta?! Jos kerran en tiedä, niin miksi antaisin tietämättömyyteni kahlita minut pimeyteen? Eikö siinä ole jo syy alkaa elämään ulospäin?

Koko eletty elämä on mukana. Kokemukset ovat jättäneet jälkensä minuuteen, mutta minä itse voin päättää suhtaudunko kokemuksiini kielteisesti vai opettelenko ajattelemaan kokemuksien opettavaista puolta. Entäpä jos tarvitsen traumojani siksi, että alan tulla elävämmäksi, laajemmaksi ja tietoisemmaksi? Entä jos haavat huutavat minua parannukseen? Mielenmuutokseen ja irtipäästämiseen. Suostunko elämään vai lymyänkö koko elämäni varjoissa? Sekö voisi olla tarkoitus tälle kokemukselle? Jos kerran kukaan ei osaa lopulta sanoa miksi, niin tuntuu luonnolliselta, että minun itseni on selvitettävä itseäni vaivaavat mysteerit. Valinta on lopulta aina itsellä-aina.

Jos jokin ei toimi, niin on tehtävä asioita toisin. Ajattelun ja pohdinnan kierteistä voin siirtyä toiminnan tasolle. Pysyä siinä mitä tekee. Kurinalaisuus ja keskittyminen tekemiseen auttavat silloin,
kun pää, sydän ja koko keho huutaa.