Mikä on kauneinta sinussa?

Kauneinta on hyvyys, mikä välittyy sanoista, katseesta, kosketuksesta ja välittämisen tunteesta. Kauneinta on inhimillinen myötäelämisen taito, kun otat osaa lähimmäisen suruun tai iloitset hänen onnistumisestaan. Kauneus on sisäisyydestä nousevaa, korkeuksiin yltävää rakkautta. Kauneus on hyvyyttä, jota ei välttämättä osaa pukea sanoiksi. Sen tuntee ja aistii. Siinä on hyvä.

Entä kun kauneus on kadonnut ja tilalle on tullut rumuus? Ruumuus voi piiloutua teennäisyyden ja valheen taakse. Siitä ei välttämättä ota heti selvää. Se hiipii varkaan tavoin ja iskee, kun uhri on varomaton. Selkään puukottaja on täynnä kipua ja vihaa. Kipua omien pakkomielteisten ajatusten vuoksi. Kaikki voi näyttää olevan kunnossa, mutta mitä tapahtuukaan suljettujen ovien takana?

Kaikki kokemukset, tunteet ja ajatukset heijastuvat väistämättä ympäröiviin ihmisiin. Tarinamme sisällöt voidaan lukea ystävien, perheen ja suvun kautta. Sieltä löytyy kaikki kauneus ja myöskin ruma häijyys. Meissä kaikissa ovat avaimet kaikkiin oviin, vaikka emme tiedä sitä. Voimme olla niin käpertyneitä ettemme voi oikaista itseämme.

Elämä on lahjomaton koska olemme kaikki samojen lainalaisuuksien ohjauksessa. Kysymys ei ole uskomuksesta eikä tiedostakaan, vaan totuudesta, johon kaikki heijastamme tekomme, aikeemme, ajatuksemme ja tunteemme. Totuus ei muutu halustamme eikä rukouksistamme. Se on aina ollut totta ja tulee sitä olemaan. Tämä näköala antaa perusteen henkiselle elävöitymiselle ja kasvulle.

Kiemurtelemme omissa todellisuuksissamme ja kuvittelemme kaiken olevan niin totta, kuin itse uskottelemme sen olevan. Saman mieliset lähimmäiset luovat dynastian, jossa vahvin tai ovelin säätää, miten toimitaan missäkin asiassa. Syntyy mielenkiintoinen näytelmä, vaikka osalliset luulevat sen olevan, ainoa oikea todellisuus toimia. Kaikki menee niin kauan hyvin, kun ollaan samaa mieltä. Saman mielisyys takaa elämän arjen jonkun asteisen sujumisen.

Kyse on vallan käytöstä. Kyse on kauneuden ja rumuuden kohtaamisesta. Kyse on hyvän ja pahan taistosta. Kyse on energiasta!

Kaikissa meissä kamppailee hyvä ja paha, kauneus ja rumuus sekä elämän kielteisyys ja elämän myönteisyys.

Luonnon lakien mukaan saamme sitä elämäämme, mitä teemme muille. Tekeminen tarkoittaa myös ajatuksia ja aikeita. Tämä on se huomioitava seikka ja tämän äärellä työskentelemme kaikki. Elämämme ydin kietoutuu tähän pisteeseen. Olenko tietoinen ajatuksieni tuhoavista tai rakentavista seurauksista? Luonko kauneutta vai rumuutta? Sidonko läheiseni itseeni orjantappura- vai silkkisitein?

" Taivallinen johdatus, avaa sieluni ja ymmärrykseni sen suhteen, miten kohtelen lähimmäisiäni.  Vahvista minussa valoa, etten lisäisi pimeyttä. Valossasi näen ja ymmärrän tekojeni raskauttavuuden ja myöskin rakastettavuuden. Näiden kahden tilan välissä elän elämääni ja nämä tilat sävyttävät todellisuuteni. Rukoilen vahvuutta valita oikein. Haluan heijastaa valoasi, mutta toisinaan olen niin täydellisen heikko, etten kykene vastustamaan pimeyttä, joka hiipii varjojen lailla sisimpääni. Niinä hetkinä kutistun, mitätöidyn ja lakkaan olemasta se valonkantaja, joka sieluni syvyydessä olen.
Vielä on matka kesken. Vielä on tekemättömiä taipaleita tässä elämässä. Vapisevin sormin sytytän kynttilän ja hiljennän hätääntyneen mieleni. Jumalani-auta minua pysymään hiljaa. Hiljaisuudesta löydän yhteyden, joka vahvistaa minuutta. Kiitos."

Riko rutinoitunut arki

Pidämmekö kaikkea itsestäänselvyyksinä? Rutinoitunut elämä vaarantaa kykyämme usakaltaa heittäytymiseen, luovuuteen ja ihmettelyyn. Hyvin järjestetty elämä on tarkoin suunniteltua ja koordinoitua. Koemme turvallisuutta, kun mielessämme on selvä konsepti siitä, mitä seuraa seuravaksi. Turvallisuuden kaipuumme viittaa siihen, että pelkäämme jotakin. Pelkäämme, että jokin voi tulla ja romuttaa elämämme. Pelkäämme päästää irti rutiineista, koska ne ovat sitä omina omaa luomusta.

Turvallisuuden kaipuussa ei ole mitään muuta pahaa paitsi,  jos sen ytimssä piileksii pelko. Pelko kangistaa kehon ja mielen. Jähmettymisen näemme kävelytyylistä, kasvojen ilmeestä, tavastamme puhua tai olla paikoillamme. Haluamme hallita elämää ja kaikkea sitä, mikä on omaa. Kiedomme hallintamme alle kaiken tai ainakin melkein.

Mitä enemmän pelkäämme, sen enemmän vedämme puoleemme asioita, tapahtumia ja tilanteita, jotka vain lisäävät kauhuamme. Kauhu sydämessä täytämme aikamme ja käytämme energiamme kaikenlaiseen touhuamiseen. Teemme itsestämme tärkeitä ja voimme olla jopa hetkittäin onnellisia, kaiken touhuamisen keskellä.

Elämää ei voi hallita. Se on ulottumattomissamme, vaikka olisimme käyneet kymmenet elämän hallinta kurssit, se ei antaudu tahtomisiemme eikä rukouksiemme alle. Elämä on aina uusi, tuore ja
yllätyksellinen. Me voimme tehdä elämästämme tylsän ja rutinoituneen ja onnistummekin siinä, mutta itse elämä on aivan muuta. Se merkitsee sitä, että luomuksemme on meidän kuvitelmamme tulosta ja teemme siitä totta itsellemme ja niille, jotka ajattelevat ja asennoituvat saman suuntaisesti.

Luovuus ja joustavuus on ihailtavaa ja tavoittelemisen arvoista, koska se avaa mieltä pelottomuuteen. Pelon sijaan elämään syntyy tilaa ja avaruutta. Luottamus kumpuaa sydämen syvyyksistä ja kun se saavuttaa arjen tasot, ihminen vapautuu. Vapautuu olemaan se, mikä on oikeasti. Kangistumisen tilalle tulee joustavuus ja ilo.

Iloisuus on merkki sydämen vapaudesta. Vapautunut sydän säteilee ulospäin valoisuutta, myönteisyyttä joka haastaa rutinoituja lähimmäisiä. Rohkeus olla vapaa ei synny muutoin kuin elämällä vangittuna. Vain vankina ollut tietää, mitä on olla vapaa.

Vankeus,  minkä olemme ottaneet elämäntavaksemme, on seurausta hengettömyydestämme. Emme ole yhteydessä todelliseen itseemme, siihen jumalalliseen osaan itseämme, joka on kytkeytyneenä kaiken maailman Luojaan. Vapaan valinnan kautta kytkeytymisemme seuraukset näkyvät, tuntuvat ja todentuvat elämässämme. Luoja Jumalan pois sulkeminen tuo pelon ja vankeuden.

Miten tulla enemmän elävämmäksi? Miten saada murrettua pelon piirit ja vankeuden kahleet? Miten löytää sisimmässä piileksivän ilon, onnellisuuden ja vapauden?

Tekemällä asioita toisin. Rikkomalla rutiinit käytännön elämässä. Muuttaa muutoksen tarpeet toiminnaksi, ryhtymiseksi. Pelkkä aie ja suunnitelma ei riitä. Tarvitaan tekoja. Kyse on omassa itsessä työskentelystä. Oman sisäisen itsen kuuntelemisesta ilman pelkoa. Todellinen itse on kytkeytyneenä koko elämän Luojaan, joka on rakkaus. Rakkaudessa ei ole pelkoa.

" Minussa soi hiljaisuus, josta löytyvät kaikki elämän soinnut. Olen osa elämän sinfoniaa, kun avaudun rakkaudelle. Rakkauden kämmenellä olen vapaa kaikesta, mikä ennen sitoi. Enkö iloitsisi, enkö nauraisi ja itkisi tästä tuntemisen tunteesta."

Tiivistetty elämä

Sisimmästä nousee sanoja, joiden olemassaolosta en tiedä mitään. Ne piirtyvät näppäimien kautta näytölle luettaviksi. Tyhjästäkö syntyy kaikki? Jossakin minussa on lähde, joka pulppuaa elämää. Mikä on lähteen todellinen sijainti? Ylhäälläkö vaiko alhaalla? Minussa vaiko toisessa ulottuvuudessa?

Ulottuvuus kiehtoo ajattelua, koska sen kautta voin tulla tietoisemmaksi elämän suurista mysteereistä. On ulottuvuuksia ja ollessani jossakin niistä, en ole välttämättä tietoinen muista. Kuvittelen todeksi sen missä olen, koska en voi olla missään muualla yhtäaikaa. Entä kun verhot vedetään syrjään ja koko todellisuus tulee esiin? Missä silloin minä olen?

Olenko olemassa vaiko olematta? Olemassa oleminen on elämisen hienojakoisempi muoto. Elämään tässä, tarvitaan tiivistety muoto, raskas aine, keho, jolla siirryn paikasta toiseen. Tämän kehon sisällä minä olen ihminen, fyysiseen aineeseen sitoutuneena. Rajoittuneena aistien maailmaan ja tietämisen anatomiaan.Olen tiivistyneenä tässä ulottuvuudessa.

Muualla olen vapaa. Muualla voin lentää. Muualla olen selkeämpi itselleni, mutta en muille. Muodonmuutos on väistämättömyyden kohtaamista. On alku, on matka, on päätös. Matkalla olo on elämän kovin haaste, koska siinä pitää ponnistella tullakseen joksikin, ollakseen joku. Olenko minä joku, jonkun muun mielestä? Olenko minä minä, omasta mielestäni? Kuka minä oikeasti olen? Jos muut eivät sitä määritä, niin kuka tai ketkä sitten?

Ei minua kiinnosta tietää, mitä mieltä muut ovat minusta, koska he eivät oikeasti tunne minua. He näkevät vain kehoni, mutteivat sydäntäni. He eivät voi tietää, vaikka voi olla, että he kuvittelevat tietävänsä. Minussa on lähde, joka pulppuaa elämää, joka on todiste minusta olemassa olevana totena.
Jos he tietäisivät lähteestä itsessään, kaikki muuttuisi siinä samassa hetkessä. Kaikki kysymykset, epäilyt, pelot ja ahdistus katoaisi. Jäljelle jää vain lähde, joka pulppuaa elämää.

Teen matkaa pois lähteeltäni, palatkseni takaisin siihen. Jokaisella matkalla muistan vähän enemmän syistä, miksi olen olemassa. Jokaisella matkalla rakennan uutta kivijalkani päälle. Kivijalkani on ikuisuus, joka väreilee kaikessa. Muistan olleeni useasti täällä. Aina kokoamassa jotakin. Löytämisen ilo on oivaltavaa tunnetta. Juuri tätä kokemusta tarvitsen rakentumiseeni.

Väsymys elämään voi vallata ihmisen milloin tahansa. Pitkien kujan juoksujen jälkeen, kun mikään ei muutu, vaan tiivistyy tiivistymistään painolastiksi hartioille, sydämeen ja jalat alkavat painaa. Lepo kaikesta kääriytyy ympärille tiedostamattomaan uneen. Jokaiselle tuo tunne on määrittelemättömän tuttua. Ei aina jaksa, eikä pidäkkään. Aina ei jaksa, eikä tarvitsekkaan.

Käperryn lähteelleni ja nukun pois tämän uuvuttavuuden. Suljen vain silmäni näkemästä tätä tiivistettyä elämää, edes hetkeksi unohdan kuka olen nyt. En tarvitse sitä tietoa nukkuessani. Kaikki liukenee äärettömyyteen, kukaan ei ole mitään missään. On vain syke joka jatkaa sykkimistään. Siinä sykkimisen välissä on hiljaisuuden kaivo, sinne minä sukellan nyt. Olla olemassa olematta olemassa.

Muodonmuutos, siitä tässä on kyse. Möhkäleet sulaavat ja ydin paljastuu. Oi-en voinut matkani alussa tietää, että löydän itseni. Se todellisen toden, joka on kätkettynä, niin pitkään, että sen on aika nousta esiin. Eihän mikään voi kasvaa muutoin kuin juuriensa kautta. Eihän mikään muutu jos muuttuja ei suostu muuttumaan. Kyse kaikessa on halusta muuttua, kasvaa ja varttua. Pitkien pimeiden jälkeen aurinko voi tulla esiin entistä kirkkaampana. Siihen hetkeen kiteytyy kaikki. Pimeä väistyy ja on uusi aamu, aloittaa alusta tai jatkaa siitä, mihin jäi edellisessä elämässä.

Sanoja ilmaisemaan syvyyttä, ulottuvuuksia ja elämää. Elämä on ikuista ja niin olemme mekin. Kysymys kuuluu, joko nyt rohkenemme tekemään sillä tiedolla jotakin? Joko vihdoin nousemme sille ulottuvuudelle, joka antaa meille vapauden? Emmekö ole tarpeeksi vahvistuneita, tarpeeksi läpäistettyjä? Yhäkö kaipaamme olematonta olemista elämisen sijaan?

Sanojen päätteeksi piste.
Pisteen määre on mittaamaton äärettömyys.
Ei loppu vaan kaiken alku.