tiistai 8. toukokuuta 2012

Kasvuun saattamisia

Sukupolvesta sukupolveen tietyt piirteet ja tavat voivat olla hyvin hallitsevia. Lapsissamme kohtaamme niin itsemme kuin vanhempamme ja heidän vanhempansa. Kuinka monelta tasolta fyysiset piirteet tai persoonallisuuden mallit voivat tulla "perintönä" lapsille. Raamattu sanoo, että aina kuudenteen ja seitsemänteen polveen, isien pahat teot periytyvät. Olemmeko me tietoisia, niistä pahoista teoista, joita kannamme mukanamme? Entä hyvät teot? Onko niin, että pahojen tekojen muuttaminen on kovempaa työtä ja vaatii sukupolvien kasvua ja uudistumista? Minkälaisia jälkiä me kasvattijna jätämme lapsiimme? Mitä piirteitä lapsi omaksuu tästä elämästä? Mielikuva kerros kerrokselta kasvavasta kokonaisuudesta, jossa eri puolet limittyvät ja lomittuvat keskenään ja tulos näkyy, kuuluu ja tuntuu ihmisestä ulospäin. Suvun piirteet periytyvät fyysisen tason kautta, mutta on toki myös niin, että henkiset erityispiirteet voivat siirtyä lapsiin. Esimerkiksi joku erityinen taito tai luonne, voi löytyä lapsen lapsen lapsesta. Mielenkiintoista, vai mitä?

Lapsen syntymä on ihme. Olen kuullut paljon tarinoita siitä, kuinka vanhemmat, joilla on hyvin selkeät systeemit, missä järjestyksessä elämää eletään, eivät saakkaan lasta, kun se vanhempien mielestä olisi otollista. Kaikki muu on hyvin organisoitua, mutta tärkein asia, ei olekkaan heidän päätettävissään. Eli ihminen ei kykene oman tahtonsa halusta organisoimaan lasta. Siihen tarvitaan Luojaa. Toisaalta on niin, että lapsia syntyy sellaisille vanhemmille, joilla ei riitä vastuuta hoitaa lapsiaan. Lapsia otetaan nykyisin huostaan suuria määriä. Syyt huostaanotoille ovat moninaiset, mutta lastensuojelulaki viitoittaa, niitä rajoja, minkä puitteissa toimitaan. Tapahtuuko näissä asioissa, lapsen kannalta, paras vaihtoehto? Siitä ollaan eri mieltä, riippuen siitä, kuka mielipidettään esittää.

Mikä sitten on lapsen viesti meille aikuisille, kasvattajille ja vanhemmille? Entisinä aikoina, lapsia tehtiin sukua jatkamaan, mutta myöskin tekemään työtä. Lapsia syntyi ja he kasvoivat joukon jatkona. Pienissä pirteissä saattoi elää toistakymmentä ihmistä. Ei ollut sisä vessaa tai kylpyhuonetta. Ei tietokoneita, kännyköitä tai valokuitu yhteyksiä. Radio ja myöhemmin televisio oli jo yleellisyyttä. Kerran viikossa lämmitettiin sauna. Miten valtava muutos tähän aikaan ja miten me ihmiset olemme muuttuneet? Onko lapsen tuomat viestit muuttaneet sisältöään vai kykenemmkö me ymmärtämään heidän viestejään? Vanhemmuus velvoittaa tai ainakin pitäisi, mutta miten käytännössä? Käsitämmekö me vastuutamme suhteessa lapsiimme?

Elämä on lahja Jumalalta. Kaikki elämä kumpuaa samasta lähteestä. Maallinen elämä etenee kehityksen muuttuvissa tilanteissa. On olemassa fyysinen evoluutio ja myöskin henkinen evoluutio. Siitä ei juurikaan puhuta, mutta se on se ikuisuuden henkäys jokaisessa elämässä. Ihminen sikiää fyysisellä tasolla, mutta sielu eli henki liittyy fyysiseen tasoon. Henki elävöittää kehon. Keho itsessään ei sitä tee. Kaikissa lapsissa on Jumalan henkäys, mutta vanhemmat ovat ne, joiden tehtäväksi on annettu huolehtia lapsen kasvattaminen. On kuin taivaallinen ilmestys, kun lapsi syntyy maailmaan. Sielu, joka kätkeytyy lapsen kehoon, voi olla kokemuksiltaan vanhempi, kuin hänen vanhempansa maan päällä. Perheet ovat perusyksikkö henkisessä evoluutiossa. Ihmissuhteet niin perheissä kuin muutenkin, ovat sielunsuhteita. Henkinen perspektiivi avaa sen ulottuvuuden, mitä ihminen tarvitsee ymmärtääkseen oman elämänsä tarkoituksen ja kasvaminen ideansa. Niin kauan, kun ihminen ei avaa henkisiä silmiään, hän elää tiedostamattomuuden elämää. Kuitenkin niissä elämissä, luodaan se perusta, että jonakin hetkenä ihmisen titoisuus havahtuu ymmärrykseen omasta taivaallisesta olomuodostaan eli sielusta. Vain kasvamisen ja edistymisen kautta, ihminen voi henkistyä. Henkistymisessä on kyse tietoisen mielen ja ymmärryksen avartumisesta suhteessa omaan elämään ja myöskin Jumalan olemassa oloon kaikkialla. Uskomusjärjestelmien tehtävänä on kypsyttää ihmisen mieltä kysymään ja pohtimaan asioiden syvempiä merkityksiä. Kysykää niin te saatta vastauksia, kolkuttakaa niin teille avataan. Sokea usko kuvastaa nimenomaan sokeutta eli ihminen ei näe eikä ymmärrä .Hän vaeltaa varjojen maassa eikä tiedä mihin on menossa eikä sitäkään mistä on tulossa. Tässä vaiheessa ihminen on kuin pieni talutettava lapsi, joka tarvitsee vanhempia viisaampia taluttamaan häntä. Vasta sitten kun ihminen alkaa ymmärtää ja kysellä, hänelle muodostuu yhteys korkeampaan olomuotoon. Jokainen on siis elämässään juuri sillä paikalla, missä hänen kuuluukin olla, oman edistymisensä mukaan. Toiset tarvitsevat uskomusjärjestelmiä, koska he eivät kykene siinä tilassa, kulkemaan omaa polkuaan.

Lapset tarvitsevat vanhempia. Vanhemman tehtävänä on opastaa lasta oikeaan. Oikean ja väärän teemat toistuvat jokaisessa elämässä. Voidaan ajatella, että oikea on valoa ja väärä on pimeyttä. Jos vanhemmilla itsellään ei ole selvillä oikean ja väärän ero, koko elämä voi olla taistelua ja taiteilua sen suhteen, kumpi voittaa. Lapset haastavat vanhempia kasvuun, koska he asettavat vanhemmat uuteen tilanteeseen. Kasvatus kasvattaa kaikkia osapuolia. Rakastaminen on se maaperä, joka antaa kaikille symimmän luottamuksen elämää kohtaan. Rakkaudettomuus on itsekkyydestä juontuvaa välinpitämättömyyttä. Rakaudettomuus ajaa ihmisen niihin kokemuksiin, joissa hänelle tarjouttu mahdollisuus, kivun ja kärsimyksen kautta, havahtua toisenlaisiin ajatuksiin ja tekoihin. Se kykeneekö ihminen muuttumaan eli kasvamaan, riippuu luonteesta ja tahdonvoimasta. Juuri luonteen jalostamisesta on kyse lapsen kasvussa. Lapsi, joka saa kaiken haluamansa, ilman ponnistusta, kasvaa itskkyyteen ja välinpitämättömyyteen. Suurin vaara on se, että vanhemmat eivät kykene erottamaan todellista rakkautta, suhteessa lapsiinsa. Todellisessa rakkaudessa lapsesta pidetään huolta niin että lapsen mukanaan tuomat lahjat pääsevät esille. Eli kasvattminen on kasvuun saattamista. Se ei saa olla tukahduttamista eikä omien pinttyneiden tapojen tai piirteiden siirtämistä lapseen. On äärimmäisen merkityksellistä kaikille osapuolille käsittää tämä. Silloin niin vanhemmat kuin lapsi etenevät omassa sielullisessa kasvussaankin. Tietoisuus asioiden todellisesta laidasta mahdollistaa tämän näköalan. Ne joilla tätä tietoisuutta ei ole, käyvät läpi kasvua, joka toistaa vanhaa ja juuri silloin valmisteilla on oivallus henkisemmistä olotiloista.

Ne lapset, jotka syntyvät maailmaan, mukanaan korkempaa tietoisuutta, joutuvat väistämättä kokemaan kovia. Heidän tietoisuutensa on niin läpimenevää, että he haastavat systeemimme eli vanhemmat, koulut, terveydenhoidon ja lopulta koko yhteiskunta systeemin. Vanhemmat joille näitä lapsia eli sieluja syntyy, ovat erityisen tärkessä tehtävässä. He joutuvat myös kohtaamaan systeemimme vanhakantaisuuden ja koska kyse on lapsesta, juuri vanhempien tehtävänä on kyetä puolustamaan lapsia. Puolustuksella tarkoitetaan sitä, että lasta ei saa tuomita sen takia, että hän tietää ja ymmärtää asioista enemmän kuin systeemi. Liian moni lapsi lääkitään siksi, että kukaan ei tunnu ymmärtävän häntä. Vanhemmat väsyvät, koska heilläkään ei ole välttämättä tietoa, miten tulisi toimia. On olemassa ihmisiä, jotka voivat auttaa näitä lapsia ja vanhempia. Heidän tehtävänään on tukea ja antaa sitä tietoa, mikä auttaa lasta  ja vanhempia toimimaan oikeansuuntaisesti. Ongelmat vähenevät oitis, kun lapsi saa tiedon, joka vapauttaa hänet epäluulosta ja siitä, että hän on jotekin outo tai jopa sairas. Vanhemmille tieto, heidän lapsensa ulottuuvuuksista, selkeyttää arjessa elämistä. Stressi ja huoli poistuu. Elämä voi asettua omiin uomiinsa ja tilanteet rauhoittuvat.

Tässä murroksessa joissa koko ihmiskunta nyt on. Maanpäälle inkarnoituu niitä sieluja, joilla on tieto miten edetä. Vanha murtuu ja muuttaa muotoaan. Juuri lapset ja nuoret tuovat sen tietoisuuden mikä vapauttaa ihmiskunnan aineen ikeestä. Ne jotka ovat kouristuneet aineen harhoihin, panevat vastaan, koska muutos on heille täynnä pelkoa ja menetystä. Valo ja varjo, rakkaus ja pelko käyvät vääntöä todellisuudestaan. Valo voittaa, koska ihmiskunnassa on paljon sieluja, joilla on nyt aika herätä. Kasvu ja kehitys on tullut siihen mittaan. Se mihin meistä jokainen ryhtyy, omassa elämässään, on jokaisen itsensä päätettävä, siitä tietoisuudesta päin, jossa on. Jumalan oikeudenmukaisuus tulee tässä esille. Jokainen saa ansionsa mukaan eli sen mukaan mitä on tullut tehtyä. Kasvu ja eteneminen jatkuu joka tapauksessa, koska jokainen meistä on samlla matkalla. Muutos tapahtuu sen mukaan, mitä enemmistö ihmiskunnasta uskoo. Ne jotka eivät kestä muutosta, tekevät omat ratkaisunsa. Kaikilla meillä on yksi yhteinen Jumala ja sen kautta kaikki lopulta asettuvat omille paikoilleen.

Olemme kaikki Jumalan lapsia, pienimmistä isoimpiin. Jumalan isyys on sen ikuisen elämän siemenessä, joka on ihmisessä sielu. Ne lapset, jotka ovat perheissämme, tarvitsevat meitä vanhemmiksi. Samalla tavoin, kaikki maailman lapset, kaipaavat äitiä ja isää. Me voimme olla äitejä ja isiä myös heille, joilla ei jostakin syystä, ole omia vanhempia. Rakkaus ja rakastaminen on koko elämän sisin. Sieltä kumpuaa onnellisuus, hyvinvointi ja terveys. Mitä enemmän kykenemme jakamaan rakkaudellista huolenpitoa, sen varmemmin tuomme Jumalan valoa maanpäälle. Kohdatkaamme toisiamme sydämen tasolla, avoimesti ja rehellisesti. Siinä on sen paremman elämän kipinä, joka leimahtaa ikuiseen ilon liekkiin.

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti